Teheranista tasa-arvoon

Afganistanin sota ajoi vanhempani pakolaisiksi Iraniin 1980-luvulla. Minä olen syntynyt Iranin pääkaupungissa, Teheranissa. Iranissa eläminen on pakolaisperheelle rankkaa. Rasismi on hyvin systemaattista ja pakolaisuutta pidetään hyvin alhaisena asiana. Iranissa koin äärettömän kovaa köyhyyttä. Lapsena työskentelin pellolla aikuisten miesten ja naisten rinnalla. Palkaksi tyttölapsi sai puolet naisen palkasta ja neljäsosan miehen palkasta.

Koulussa jouduin hyvin usein jos jonkinlaisiin ongelmiin. Naisopettajaa kritisoin, kun hän väitti, että “naiset eivät sovi tuomarin tehtävään, sillä naiset ovat tunne-elämältään epävakaita”. Jouduin rehtorin puheille ”pitkän kieleni vuoksi”.

Kaverini ihmettelivät, miksi minun käteni olivat täynnä naarmuja ja haavoja. En uskaltanut sanoa heille, että olen sipulipellolla töissä. Niinä aikoina häpesin taustaani ja perheeni  köyhyyttä. Työnteko ja opiskelu tuntuikin niin rankalta, että päätin lopettaa opiskelun.

Eräs asia pelotti minua valtavasti: Avioliitto. Pelkäsin, että minusta tulisi teheranilaisen työmiehen vaimo. Avioliitto on Iranissa tytön tärkein elämäntavoite. Oli hyvin tavallista, että peruskoulun jälkeen tyttöjä valmisteltiin avioliittoon. Jotkut onnekkaat (ja varakkaat) pääsivät opiskelemaan yliopistoon mutta se riippui täysin suvun miesten tahtotilasta. Minulla nämä mahdollisuudet olivat täysin nolla.

Perheeni pääsi kiintiöpakolaisena Suomeen 13 vuotta sitten. Savonlinna oli outo kokemus Teheranissa kasvaneelle teinille. Vaikka kaupungin hiljaisuus pelottikin minua, oli Suomessa eläminen iranilaiseen patriarkaattiin tottuneelle tytölle alusta asti voimaannuttavaa. Muistan, kun teininä seisoskelin huoneessani peilin edessä ja sanoin ääneen itselleni: ”Täällähän on ihana olla tyttö”.

Voitte vain kuvitella millaisen vaikutuksen Minna Canth on minuun tehnyt.

Pidetään Minna Canthin hengessä “salonkia” ja ylläpidetään keskustelua. Tasa-arvo ei ole mikään itsenstäänselvyys.

Hyvää tasa-arvon päivää kaikille.